Hei, olen jännittäjä

Moikka!

Eilen ilmestyneen Kotilieden sivuilta löytyi tutun näköinen jännittäjä.

Muhun otettiin syksyllä lehdestä yhteyttä, kun etsivät haastatteluun sopivaa jännittäjää. Löysivät minut tämän blogini kautta, kun olen pari vuotta sitten kirjoittanut pienen blogipostauksen jännittämisestä.

Olen siis jännittäjä. Olen ollut sitä pienestä pitäen. Jännitän vähän kaikkea. Koulussa jännitin mm. viittaamista. Vaikka tiesin vastauksen, pelkäsin kuitenkin, että ehkä vastaankin väärin. Vielä lukiossakin inhosin sitä, kun ruotsin, enkun, ranskan tai saksan tunnilla piti lukea muiden kuullen ääneen. Vaikka tiesin, että osasin, niin sydän hakkasi jo pelkästä ajatuksesta tietämättä, osuuko vuoro koskaan kohdalleni.

Myös liikuntatunnit jännittivät. Olin lapsena epäliikunnallinen ja kömpelö ja inhosin esim. joukkuelajeja, koska en osannut heittää / potkaista palloa, enkä saanut palloa kiinni. Vieläkin olen kauhusta kankea, jos pitää osallistua johonkin joukkuelajiin. Yök.

Olen löytänyt aikuisiällä tanssista ihanan harrastuksen, mutta jännitän myös tanssitunneilla. Tanssin afroa, ja perinteiseen afrikkalaiseen tanssiin kuuluvat soolo-osuudet, jolloin tanssitaan yksin muiden edessä. Inhoan, jos tunnilla on näitä soolo-osuuksia. Tuntuu, että en omalla vuorollani muista yhtä ainoaa afrotanssin liikettä. Inhoan myös sitä, jos joudun tanssimaan tunnilla eturivissä. Jos saan itse valita, olen takarivin tyttö.

Jännitän myös erilaisia sosiaalisia tilanteita. Small talk vieraiden ihmisten kanssa ei luonnistu. Pää tyhjenee. Kun esimerkiksi koulutus- tms. tilaisuudessa jokainen esittelee itsensä vuorotellen koko joukolle, sydän alkaa hakata. Mietin, mitä järkevää saan sanottua, ja sanat katoavat.

Jännitän myös lukemattomia muita asioita. Jännitän ristiriitatilanteita ja yritän parhaani mukaan vältellä niitä. Jännitän matkustamista. Ja autolla ajamista. Ja jännitän myös ihan hassuja asioita, kuten puhelimessa puhumista.

Olen pohtinut, mistä jännittämiseni johtuu. Koska olen jännittänyt eri asioita pienestä pitäen, uskon, että se on osa perusluonnettani.

Silti jokin pieni sisukkuus on aina asunut minussa. Jostain syystä olen puskenut itseäni jännittäviin tilanteisiin. Olen mm. valinnut työn, jossa joudun päivittäin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja viikoittain esiintymään. Jännitän joka kerta, kun ohjaan jumppatunnin asiakkaiden edessä. Fyysinen tekeminen kuitenkin auttaa rentoutumaan.

Jännittäminen ei siis ole estänyt minua tekemästä asioita, mitä haluan. Mutta olen jättänyt joitakin tilaisuuksia väliin sen takia, että jännittäminen väsyttää. Kun useissa eri tilanteissa on puskettava itsensä epämukavuusalueelle tai jopa ”äärirajoille”, kaipaan elämääni vastapainoksi paljon rauhaa ja hiljaisuutta. Joskus mietin, olisiko mukavampaa tehdä työtä, jossa saan toimia rauhassa itsekseni?

Kuitenkin haastavista tilanteista selviäminen ruokkii onnistumisen tunnetta ja helpottaa jännittämistä, vaikka ei kokonaan sitä viekään pois. Jännittämistä on ollut helpompi jatkossa sietää, kun olen tiennyt, että selviän erilaisissa haasteelliseksi kokemissani tilanteissa. Myös se on helpottanut, että olen hyväksynyt, että jännittäminen on osa minua.

Löytyykö täältä muita jännittäjiä?

Millaisia vinkkejä teillä on jännittäviin tilanteisiin?

Terkuin, Kirsi

Resepti: ystävänpäivän sydänsimpukat

Moikka!

Hyvää ystävänpäivää!

Mulle ystävänpäivästä muodostui kahdeksan vuotta sitten erityisen merkityksellinen, kun minusta tuli silloin rouva Hartikainen. Vuonna 2009 ystävänpäivä osui lauantaille, ja se valikoitui hääpäiväksemme. Päivä on ainakin helppo muistaa joka vuosi. 😉

Kuva: Minna Annola

Tuntuu hurjalta, että hääpäivästä on jo kahdeksan vuotta aikaa. Päivä oli todella ikimuistoinen, ja onneksi siihen voi aina palata muistoissa ja kuvissa.

Kuva: Minna Annola

Nämä ihanat hääkuvat on ottanut ystäväni, loistava valokuvaaja Minna Annola.

Kuva: Minna Annola

Vietimme hääpäivää viime viikonloppuna ennakkoon, tosin vain kotona, koska mieheni poti flunssaa (joka on nyt mulla, pöh..). Joka tapauksessa teimme hyvää ruokaa, mm. blinejä, ahvenia, ja suussa sulavia sydänsimpukoita. Meidän Cittarissa on nyt muutaman kerran ollut kalatiskillä tarjolla tuoreita sydänsimpukoita, ja ne lähtivät nyt ensimmäistä kertaa testiin.  Nappasin reseptin mukaan kaupan kalatiskiltä, ja se osoittautui herkulliseksi.

Niinpä ajattelin näin ystävänpäivän kunniaksi postata tämän herkullisen sydänsimpukkareseptin.

Sydänsimpukat persiljalla ja valkosipulilla

4 annosta

  • 2 kg sydänsimpukoita
  • 75 g kuivaa vaaleaa leipää (me laitetttiin tuoretta, kun ei ollut kuivaa)
  • 2 valkosipulin kynttä hienonnettuna
  • 4 salottisipulia silputtuna
  • 4 rkl silputtua persiljaa
  • 50 g voita
  • mustapippuria

Laita simpukat astiaan veteen, jonne laitat teelusikallisen suolaa ja loraus etikkaa. Anna simpukoiden olla vedessä puolisen tuntia. Tämän pitäisi helpottaa hiekan irtoamista simpukoista. Luin, että sydänsimpukat asuvat merenpohjalla, jolloin niiden sisässä on hiekkaa.

Pese simpukat ja valuta ne. Heitä rikkinäiset simpukat pois. Simpukoiden kuorten tulee tässä vaiheessa olla kiinni. Jos jokin kuori on auki, kopauta sitä. Jos kuori sulkeutuu, on simpukka elossa ja ok. Jos kuori ei sulkeudu, heitä simpukka pois.

Jauha leipä muruiksi (me revittiin isommiksi paloiksi ja toimi hyvin). Sekoita leivän joukkoon valkosipuli, salottisipuli ja persilja.

Aseta simpukat tilavaan paistokasariin ja nosta kuumalle liedelle. Lisää voi ja pippuri ja kypsennä, kunnes simpukat avautuvat. Sekoita jatkuvasti ja ripottele joukkoon leipäseos.

Kun kaikki simpukat ovat avautuneet, jaa ne kastikkeineen lämmitetyille lautasille ja tarjoa heti.

Heitä pois avautumattomat simpukat!

Nam!

Sydämellistä ystävänpäivää!

Terkuin, Kirsi