Kun jännittää

Moikka!

Luin jokin aika sitten Keskisuomalaisesta hyvän jutun jännittämisestä, ja jäin sen jälkeen pohtimaan jännittämiseen liittyviä asioita. Mä oon ollu pienestä pitäen kova jännittämään. Jännitän uusia tilanteita, esiintymistä, jopa useita sosiaalisia tilanteita. Inhoan mm. sitä, kun täytyy esittäytyä uuden ryhmän edessä. Tanssitunneilla menen mieluiten takariviin, jossa saan olla ”rauhassa”, eikä tarvitse eturivissä jännittää, meneekö askeleet oikein vai ei.

Juhliin saattaa lähteä varman näköinen tyttö, joka kuitenkin pinnan alla jännittää.
Juhliin saattaa lähteä varman näköinen tyttö, joka kuitenkin pinnan alla jännittää.

Olen porukassa usein myös ”se hiljainen”. Siksi, että jännitän. Tästä saattaa syntyä mielikuva, että mulla ei ole omia mielipiteitä, vaikka asia ei näin olekaan. Tai joskus voi olla niinkin. Jännitän niin paljon, että menen ns. lukkoon, eikä ajatus kulje.

Olen usein hävennyt jännittämistäni. Mutta miksi ihmeessä jännittäminen olisi häpeällistä? Lehtijutussa psykologi Minna Martin toteaa, että ”Aikaisemmin kasvatuksessa on ollut tapana, että reippaudesta palkitaan rivien välistä. Se saattaa viestiä lapselle, että minua ei hyväksytä tai tueta elämässä, jos jännitän.” No, tokihan ala-asteella reippaudesta palkittiin, mutta itse en osannut pienenä ihan vielä näin analyyttisesti ajatella. 😉 Mutta totta on se, että ”rohkeasti nyt vain” kannustukset eivät auta. Ne luovat vain lisää paineita.

Mutta mistä jännittäminen sitten johtuu? Jännittämiselle ei Martinin mukaan ole yhtä syytä. Jännittämiseen voivat vaikuttaa mm. temperamentti, autonominen hermosto, herkkyys, epävarmuus. Uskon, että itse olen temperamentiltani jännittäjä, ja olen myös herkkä. Liitän jännittämisen myös epävarmuuteen. Tiesin esim. koulussa usein vastauksen opettajan esittämään kysymykseen, mutta pelkäsin, että en saa sanottua asiaa oikein, tai muistankin väärin. Siksi en viitannut.

Jokin kuitenkin on ajanut minua tahallisesti tilanteisiin, missä joudun taistelemaan jännittämistä vastaan. Pääaineeni yliopistolla oli puheviestintä. Ja voitte vaan arvata, että esiintymään ja ryhmäkeskusteluhinhan siinä pääsi. No, entäs sitten jumppaohjaajan työ? Siinähän täytyy ”esiintyä” ison porukan edessä. Jännitän sitä kyllä vieläkin, mutta en enää kamalan paljon. Siinä ainakin kokemuksen tuoma varmuus on isossa roolissa.

Pohdin asiaa oman ammattini kannalta myös toisin päin. Varmasti useat asiakkaat jännittävät tapaamista personal trainerin kanssa. Miten itse voin vaikuttaa siihen, että saan asiakkaat rentoutumaan?

Entäpä onko omissa jumpissani niitä, jotka pakenevat laillani takariviin? Varmasti on! Miten onnistuisin saamaan tunneillani sellaisen ilmapiirin, ettei kenenkään tarvitse jännittää? 🙂

Nyt heitän sinulle kysymyksen: mikä auttaa sinua jännittämisessä?

Tsemppiä kaikille kanssajännittäjille! 🙂

Terkuin, Kirsi

kirsinkuntopiiri

Moi! Olen Kirsi - intohimoinen liikkuja ja muiden liikuttaja. Haluan liikuttaa myös sinua. Tervetuloa mukaan kuntopiiriini!

7 vastausta artikkeliin “Kun jännittää”

  1. Kiitos että avoimesti kerroit jännittämisestäsi, saattaa auttaa monia ymmärtämään asian ns. normaaliuuden.

    Jännittäminen on pahimmillaan sosiaalisissa tilanteissa rajoittava tekijä, niin kuin kerroitkin. Nuo samat kokemukset palautuu mieleeni ja muistaa miten ahdistavaa oli olla koulussa, kun ei osannut muotoilla vastausta oikein. Tai isossa ryhmässä omien mielipiteiden esittäminen oli tosi kamalaa kun ei pitäisi uskaltaa sanoa mielipiteensä, mutta ajatukset puuroutuvat ja kun vihdoin avaa suunsa, sieltä tulee epämääräisiä lauseita. Olonsa tuntee helposti tyhmäksi ja epäonnistuneeksi ja silloin mieluummin on hiljaa. Tämä sama tulee eteen edelleenkin, nyt osaa vain suhteuttaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, useimmiten.

    Varmaan sitä tulee eteen ne asiat, jotka ovat oppimisen paikkoja elämässä. Sosiaalisuutta voi opetella, mutta silti, siellä se jännitys kulkee mukana. Esiintyjäksi ja ohjaajaksi olen päätynyt itsekin ja se miksi näin on käynyt on johtunut siitä, että rakkaus tekemiseen ja sen välittämiseen eteenpäin on voittanut pelon. Esiintyminen ja ryhmien ohjaaminen on mulle kaikessa kauheudessaankin elämän suola.

    Ujous ja jännittäminen liitetään herkkyyteen ja onneksi nykyään on alettu ymmärtää erityisherkkyyttä ja pyritty herkkyydestä löytämään positiiviset vaikutukset elämään.

    Uskaltaa olla oma itsensä, on parasta mitä voi tehdä.

    -Marianne

  2. Itse olen kova jännittämään myös, kaikkea ja se on tosi kurjaa. Vanhempi tyttäreni näköjään myös ”saanut” sen piirteen itseensä, johtuuko se siitä, että muutenkin on jotenkin herkempi persoona? No, kuitenkin, uskon että jännittämiseen auttaa (helpottaisi) se että toistuvasti jännittäviin tilanteisiin. Myös se, että ”psyykkaa ja tsemppaa” itseään omassa mielessään 🙂

    T: Takarivissä minäkin 🙂

    • Joo, mä uskon, että tuo herkempi persoona on yks tekijä. Luin just jutun erityisherkkyydestä, ja tunnistin aika monta erityisherkän piirrettä itsessäni. 🙂

    • Mitäs me erityisherkät:-) Missä sellainen juttu oli?

    • Luin joskus aikaisemmin jutun jo Keskisuomalaisesta (muistaakseni), mutta nyt oli uusimmassa Tehy-lehdessä. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta