Hei, olen jännittäjä

Moikka!

Eilen ilmestyneen Kotilieden sivuilta löytyi tutun näköinen jännittäjä.

Muhun otettiin syksyllä lehdestä yhteyttä, kun etsivät haastatteluun sopivaa jännittäjää. Löysivät minut tämän blogini kautta, kun olen pari vuotta sitten kirjoittanut pienen blogipostauksen jännittämisestä.

Olen siis jännittäjä. Olen ollut sitä pienestä pitäen. Jännitän vähän kaikkea. Koulussa jännitin mm. viittaamista. Vaikka tiesin vastauksen, pelkäsin kuitenkin, että ehkä vastaankin väärin. Vielä lukiossakin inhosin sitä, kun ruotsin, enkun, ranskan tai saksan tunnilla piti lukea muiden kuullen ääneen. Vaikka tiesin, että osasin, niin sydän hakkasi jo pelkästä ajatuksesta tietämättä, osuuko vuoro koskaan kohdalleni.

Myös liikuntatunnit jännittivät. Olin lapsena epäliikunnallinen ja kömpelö ja inhosin esim. joukkuelajeja, koska en osannut heittää / potkaista palloa, enkä saanut palloa kiinni. Vieläkin olen kauhusta kankea, jos pitää osallistua johonkin joukkuelajiin. Yök.

Olen löytänyt aikuisiällä tanssista ihanan harrastuksen, mutta jännitän myös tanssitunneilla. Tanssin afroa, ja perinteiseen afrikkalaiseen tanssiin kuuluvat soolo-osuudet, jolloin tanssitaan yksin muiden edessä. Inhoan, jos tunnilla on näitä soolo-osuuksia. Tuntuu, että en omalla vuorollani muista yhtä ainoaa afrotanssin liikettä. Inhoan myös sitä, jos joudun tanssimaan tunnilla eturivissä. Jos saan itse valita, olen takarivin tyttö.

Jännitän myös erilaisia sosiaalisia tilanteita. Small talk vieraiden ihmisten kanssa ei luonnistu. Pää tyhjenee. Kun esimerkiksi koulutus- tms. tilaisuudessa jokainen esittelee itsensä vuorotellen koko joukolle, sydän alkaa hakata. Mietin, mitä järkevää saan sanottua, ja sanat katoavat.

Jännitän myös lukemattomia muita asioita. Jännitän ristiriitatilanteita ja yritän parhaani mukaan vältellä niitä. Jännitän matkustamista. Ja autolla ajamista. Ja jännitän myös ihan hassuja asioita, kuten puhelimessa puhumista.

Olen pohtinut, mistä jännittämiseni johtuu. Koska olen jännittänyt eri asioita pienestä pitäen, uskon, että se on osa perusluonnettani.

Silti jokin pieni sisukkuus on aina asunut minussa. Jostain syystä olen puskenut itseäni jännittäviin tilanteisiin. Olen mm. valinnut työn, jossa joudun päivittäin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja viikoittain esiintymään. Jännitän joka kerta, kun ohjaan jumppatunnin asiakkaiden edessä. Fyysinen tekeminen kuitenkin auttaa rentoutumaan.

Jännittäminen ei siis ole estänyt minua tekemästä asioita, mitä haluan. Mutta olen jättänyt joitakin tilaisuuksia väliin sen takia, että jännittäminen väsyttää. Kun useissa eri tilanteissa on puskettava itsensä epämukavuusalueelle tai jopa ”äärirajoille”, kaipaan elämääni vastapainoksi paljon rauhaa ja hiljaisuutta. Joskus mietin, olisiko mukavampaa tehdä työtä, jossa saan toimia rauhassa itsekseni?

Kuitenkin haastavista tilanteista selviäminen ruokkii onnistumisen tunnetta ja helpottaa jännittämistä, vaikka ei kokonaan sitä viekään pois. Jännittämistä on ollut helpompi jatkossa sietää, kun olen tiennyt, että selviän erilaisissa haasteelliseksi kokemissani tilanteissa. Myös se on helpottanut, että olen hyväksynyt, että jännittäminen on osa minua.

Löytyykö täältä muita jännittäjiä?

Millaisia vinkkejä teillä on jännittäviin tilanteisiin?

Terkuin, Kirsi

Kun jännittää

Moikka!

Luin jokin aika sitten Keskisuomalaisesta hyvän jutun jännittämisestä, ja jäin sen jälkeen pohtimaan jännittämiseen liittyviä asioita. Mä oon ollu pienestä pitäen kova jännittämään. Jännitän uusia tilanteita, esiintymistä, jopa useita sosiaalisia tilanteita. Inhoan mm. sitä, kun täytyy esittäytyä uuden ryhmän edessä. Tanssitunneilla menen mieluiten takariviin, jossa saan olla ”rauhassa”, eikä tarvitse eturivissä jännittää, meneekö askeleet oikein vai ei.

Juhliin saattaa lähteä varman näköinen tyttö, joka kuitenkin pinnan alla jännittää.
Juhliin saattaa lähteä varman näköinen tyttö, joka kuitenkin pinnan alla jännittää.

Olen porukassa usein myös ”se hiljainen”. Siksi, että jännitän. Tästä saattaa syntyä mielikuva, että mulla ei ole omia mielipiteitä, vaikka asia ei näin olekaan. Tai joskus voi olla niinkin. Jännitän niin paljon, että menen ns. lukkoon, eikä ajatus kulje.

Olen usein hävennyt jännittämistäni. Mutta miksi ihmeessä jännittäminen olisi häpeällistä? Lehtijutussa psykologi Minna Martin toteaa, että ”Aikaisemmin kasvatuksessa on ollut tapana, että reippaudesta palkitaan rivien välistä. Se saattaa viestiä lapselle, että minua ei hyväksytä tai tueta elämässä, jos jännitän.” No, tokihan ala-asteella reippaudesta palkittiin, mutta itse en osannut pienenä ihan vielä näin analyyttisesti ajatella. 😉 Mutta totta on se, että ”rohkeasti nyt vain” kannustukset eivät auta. Ne luovat vain lisää paineita.

Mutta mistä jännittäminen sitten johtuu? Jännittämiselle ei Martinin mukaan ole yhtä syytä. Jännittämiseen voivat vaikuttaa mm. temperamentti, autonominen hermosto, herkkyys, epävarmuus. Uskon, että itse olen temperamentiltani jännittäjä, ja olen myös herkkä. Liitän jännittämisen myös epävarmuuteen. Tiesin esim. koulussa usein vastauksen opettajan esittämään kysymykseen, mutta pelkäsin, että en saa sanottua asiaa oikein, tai muistankin väärin. Siksi en viitannut.

Jokin kuitenkin on ajanut minua tahallisesti tilanteisiin, missä joudun taistelemaan jännittämistä vastaan. Pääaineeni yliopistolla oli puheviestintä. Ja voitte vaan arvata, että esiintymään ja ryhmäkeskusteluhinhan siinä pääsi. No, entäs sitten jumppaohjaajan työ? Siinähän täytyy ”esiintyä” ison porukan edessä. Jännitän sitä kyllä vieläkin, mutta en enää kamalan paljon. Siinä ainakin kokemuksen tuoma varmuus on isossa roolissa.

Pohdin asiaa oman ammattini kannalta myös toisin päin. Varmasti useat asiakkaat jännittävät tapaamista personal trainerin kanssa. Miten itse voin vaikuttaa siihen, että saan asiakkaat rentoutumaan?

Entäpä onko omissa jumpissani niitä, jotka pakenevat laillani takariviin? Varmasti on! Miten onnistuisin saamaan tunneillani sellaisen ilmapiirin, ettei kenenkään tarvitse jännittää? 🙂

Nyt heitän sinulle kysymyksen: mikä auttaa sinua jännittämisessä?

Tsemppiä kaikille kanssajännittäjille! 🙂

Terkuin, Kirsi